Yhteystiedot

Teija Arvidsson
050-3452432
teija.arvidsson(at)
pp1.inet.fi


Blogin arkisto

Hyvät uutiset

26.3.2017Ahveniston maauimalasta Vuoden Liikuntapaikka 2017Lue lisää »27.2.2017Kulttuurirahastolta jättisumma koulukiusaamisen kitkemiseenLue lisää »2.12.2016"Paras tapa tulla onnelliseksi on auttaa muita" - Hyvän tekemisellä yhteys jopa sydämen sykkeeseenLue lisää »15.3.2016Ateneum kertoo Suomen taiteen tarinan - rakastetut klassikot esillä uudessa valossaLue lisää »

Pikakysely

Mikä on uuden kaupungivaltuuston tärkein tehtävä?

Kiskot vievät etelään...

Lauantai 29.8.2009 klo 23:00

Olen raideliikenteen suurkuluttaja. Istun joka päivä junassa 160 km ja vuosittain yli 30 000 kilometriä. Vietän kiskoilla kaksi tuntia päivässä – ja nautin omasta rauhallisesta ajasta. On ihanaa, kun junaan noustua aamukiire katkeaa. Laitan silmät kiinni, annan kiskojen viedä ja ajatusten virrata. Jos joutuisin ajamaan työmatkani autolla, niin 80 kilometrin työssäkäyntialue ei onnistuisi ainakaan minulta. Olisin varmaan aamuväsyneenä ajanut kolarin jo monta kertaa!

Juna on yksi mukavimmista, turvallisimmista ja ekologisimmista matkustusmuodoista. Siksi onkin hämmästyttävää, että viimeisten 30 vuoden aikana junan markkinaosuus matkustajien kuljetuksessa on laskenut. Rautateillä tehdään vain noin 5 % kaikista kotimaan matkoista. Missä mahtaa olla syy? Varmasti korkeissa lippujen hinnoissa, mutta myös raideverkoston kattavuudessa. Uusia junayhteyksiä ei juurikaan enää rakenneta, sillä matkustajakapasiteetti on useimmilla radoilla melko vähäinen. Ja mitä vähemmän matkustajia, sitä vähemmän intressiä parantaa yhteyksiä.

Meillä hämeenlinnalaisilla on etuoikeus asua pääradan varrella ja nauttia tiheistä junavuoroista etelään ja pohjoiseen. Pendolinojen kuuluisi toki pysähtyä Etelä-Suomen läänin pääkaupungissa, mutta ilman niitäkin pärjätään. Kehittämisen varaa olisi sen sijaan bussien yhdysliikenteessä laajan kaupungin eri osista rautatieasemalle. Käytetään junaa, säästetään luontoa ja jätetään oma auto entistä useammin kotiin!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Turvallisesti koulutielle

Maanantai 10.8.2009 klo 23:13

Uusi kouluvuosi on taas alkamassa. Tänä syksynä koulutiensä aloittaa 57 000 uutta ekaluokkalaista.  Koulun alkaminen on pienen ihmisen elämässä suuri tapaus ja niinpä monessa kodissa on jo laskettu päiviä. Reput ja penaalit on hankittu ja toivottavasti myös koulutie kuljettu moneen kertaan. Vaaran paikkoja ainakin kaupungissa riittää.

koululainen_liikenteessa.jpg

Joka vuosi koulumatkoilla kuolee kymmenkunta lasta ja loukkaantuu useita satoja. Jokainen näistä onnettomuuksista on suuri tragedia perheen elämässä ja jokainen niistä on liikaa. Suuri osa onnettomuuksista voitaisiin välttää, jos autoilijat kiinnittäisivät enemmän huomioita kevyen liikenteen kulkijoihin ja vähentäisivät nopeutta.

Ensimmäisten viikkojen aikana kouluissa opetellaan liikennesääntöjä, liikennemerkkejä ja harjoitellaan turvallista liikkumista koulutiellä. Uskon, että useimmat vanhemmat tekevät samaa kotona. Kuitenkin lapsen havaintokyky saattaa herpaantua hetkessä. Tielle vierinyt jalkapallo, ohi ajava mopo tai tien toisella puolella vilkuttava kaveri kiinnittävät pienen koululaisen kaiken huomion ja lapsi saattaa rynnätä suin päin auton eteen. Alaluokkalainen ei myöskään osaa arvioida lähestyvän ajoneuvon nopeutta, etäisyyttä ja jarrutusmatkaa.

Liian monen lapsen koulutien varrelta puuttuvat vielä liikennevalot, suojatiet tai hidasteet. Liian moni autoilija ajaa koulujen ja päiväkotien ohitse aamukiireessä, väsyneenä ja ajatuksissaan. Liian paljon tapahtuu ”vähältä piti”-tilanteita, myös tällä viikolla.

Jospa tekisimme yhdessä päätöksen, että lähdemme töihin vähän aikaisemmin, ajamme hitaammin ja kunnioitamme niin pieniä kuin suuria jalankulkijoita, samoin kuin pyöräilijöitä ja mopoilijoita – vaikka ajaisivatkin väärin.  Lapsen ja nuoren henki on kuitenkin tärkein.

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

Syntymäpäivämietteitä

Tiistai 4.8.2009 klo 0:38

Kulunut heinäkuu oli suvussamme syntymäpäivien aikaa.  Kuun alussa veljenpoikani saavutti ensimmäisen täyden kymmenensä. Kuukauden lopulla juhlimme mieheni puolta vuosisataa ja isäni kolmea varttia. Kaikki juhlat olivat erilaisia, mutta päivänsankareille tärkeitä, ikimuistoisia hetkiä.  

Isäni 75-vuotispäivillä oli koolla koko ”vanha suku”. Puhetta ja ääntä riitti, kun muisteltiin töitä ja askareita lapsena maalla. Vielä olivat kaikki sisarukset yhdessä, vielä toimi kaikkien muisti, vielä sai nuori polvi kuunnella vanhojen miesten tarinoita.

Katsellessani  juhlaväkeä minulle tuli hiukan haikea mieli. Setäni ja tätini ovat jo ikääntyneet, eivätkä ehkä ole enää mukana seuraavissa juhlissa. Yhteinen hetki tuntui äkkiä äärettömän arvokkaalta. Seurasin 5-vuotiasta veljentyttöäni, joka viihtyi hyvin vaarin sylissä. Kunpa Emma saisi pitää vielä pitkään vaarinsa! Kunpa minä saisin pitää luonani ne ihmiset, joiden kanssa olen alusta asti kulkenut elämän matkaa. Elämä on kuitenkin myös luopumista ja hyvästien jättämistä.

Puhe isälle jäi pitämättä. Olisin voinut kiittää arvokkaasta perinnöstä, jota ei voi rahassa mitata. Kiittää rohkeudesta, voimakkaasta luonteesta ja uskosta siihen, että kaikkiin ongelmiin löytyy aina ratkaisu. Kiittää henkisestä ja hengellisistä pääomasta, jota isä on aina arvostanut enemmän kuin materiaa.

Unohdamme usein, että läheiset ovat meille lahjaa. He ovat vain lainassa ja jonain päivänä he eivät enää ole luonamme. Emme voi kysyä, kuunnella, kiittää, pyytää anteeksi, ottaa syliin. Olisiko parempi tehdä niin tänään?

 

 

Kommentoi kirjoitusta.